Elisa
Kun lapsi (vai äiti?) harrastaa…
Tytöt eväsretkellä
Kuvaaja: 
Elisa Luomaranta

Jokin aika sitten 3- ja 5-vuotiaiden tyttärieni päiväkotiryhmässä pohdittiin lasten harrastuksia: lapset saivat vuorollaan kertoa, mitä he harrastivat. Innoissani kysyin tytöiltäni, mitä he vastasivat. Odotin malttamattomana, kumpikohan heistä oli sanonut tanssin, jossa he käyvät maanantaisin harjoittelemassa rytmiä ja liikettä. Entä kumpi sitten perheuinnin, jossa perjantaisin opettelemme yhdessä uimataitoa ja vesileikkejä? Tai olisikohan jompikumpi maininnut ehkäpä perheretket, joihin panostamme kun kumpikin reissutyötä tekevä vanhempi on kotona? Retket, joissa yhdistyy niin hienosti ulkoilu, herkulliset ja semi-terveelliset eväät sekä se kuuluisa koko perheen laatuaika.

”Mä sanoin, että harrastan eläintenhoitoa”, vastasi 5-vuotiaani. Nielaisin ihmetykseni ja kysyin, miksiköhän näin. ”No ku Maijaki (paras kaveri, nimi muutettu) sano niin ja oltiinhan mekin kesällä siellä eläintarhassa!” No okei, aivan. Latasin toiveeni kuopukseeni. ”Mä kerroin, että harrastan takan edessä makoilua taljan päällä”, vastasi 3-vuotiaani. Tässä kohtaa jo naurahdin. Totta, hän nauttii siitä lähes joka ilta!

Oli pakko katsoa peiliin. Miksi ihmeessä olin odottanut, että tyttäreni sanoisivat näitä ”oikeita” harrastuksia? Miksi minulle oli ollut tärkeää ajatus siitä, että päiväkotitätimme kuulevat, millaisia harrastuksia viikkoomme mahtuu päiväkodin ulkopuolella? Myönnän: en tyttöjeni liikunnallisuuden takia. En heidän uimataidon opettelun kannalta. En sen takia, että päiväkotitädit tietäisivät enemmän tyttöjeni arjesta tai oppisivat tuntemaan heidän mielenkiinnon kohteitaan paremmin (no tätä ehkä jonkin verran). Mutta oikeastaan minä olisin halunnut heidän näkevän, että minä panostan lasteni harrastuksiin.

Olen tyttärieni vauva-ajoista alkaen oikeasti todella nauttinut lapsiperheiden harrastuksista. Vauva- ja perhemuskarit, äiti-vauva-jumpat sekä perhekerhot ovat tuoneet mielekästä sisältöä arkeen. Etenkin kotiäitiyden aikana ne toivat kivaa sisältöä päiviin ja tärkeitä sosiaalisia kontakteja niin tytöilleni kuin minullekin. Muutimme uudelle paikkakunnalle hieman ennen kuin aloimme odottaa esikoistamme, joten valmiita ystäviä lähiseudullamme ei juuri ollut. Näistä harrastuksista on jäänyt arkeemme rakkaita ystäviä, osa varmasti ihan elinikäisiäkin. Ja lapseni ovat harrastuksista kyllä silmin nähden myös nauttineet.

Toki muistan myös kerrat, jolloin sain tehdä tosi paljon töitä sen eteen, että olimme täysissä pukeissa ja vielä jotakuinkin (minäkin) hymyssä suin klo 9.30 valmiina laulamaan: ”Tervetuloa jumppaamaan, jumppaamaan, jumppaamaan…” tai ”Maija on tullut muskariin, muskariin, muskariin…”. Tai ne kellonlyömät, jolloin ilmoittautuminen kivaan, tuttuun ja hinta-laatu-suhteeltaan parhaimpaan jumppaan alkoi: syke kahdessasadassa näpyttelin molempien tyttöjeni nimiä verkkoilmoittautumiseen, jotta varmasti saisimme toivomamme paikat.

Esikoiseni aloittaa syksyllä esikoulun. Tuntuu, että tässä kohtaa pitäisi jo äitinä osata ohjata lastani pohtimaan, minkä soittimen hän valitsisi tai mikä liikuntalaji olisi lähimpänä sydäntä. Sehän ei toki pidä paikkansa, mikään kiire ei näillä pohdinnoilla ole. Voin toki mahdollistaa hänelle sen, että hän tietää millaista on tarjolla. Mutta ennen kaikkea haluan pysähtyä kuuntelemaan lastani: mitä on se, mitä hän haluaa ja milloin? Se ei ehkä viulun soitto, jota minä olisin nyt jälkeenpäin ajateltuna halunnut harrastaa pienestä saakka. Se ei ehkä ole jumppa, josta minä olen pienestä saakka nauttinut. Se voi olla jalkapallo, jossa minä piilouduin sateenvarjon alle vaihtopenkillä, jottei valmentaja olisi huomannut valita minua kentälle pelaamaan. Se voi olla heidän isänsä tapaan jääkiekko tai luistelu, vaikka minun tylsimmät koululiikuntamuistot liittyvät juuri luisteluun ja sen kukkoliukuihin.

Kouluikäisten vanhemmat ja koulujen terkkarit kertovat usein, että kun oppilailta kysyy, mitä he harrastavat, voi vastaus usein olla: ”En mitään.” Kun asiasta jutellaan tarkemmin, käy ilmi, että lapsi pelailee pihalla palloa naapureiden kanssa joka päivä, käy koulun jälkeen aina kaverien kanssa puistossa leikkimässä tai rakastaa piirtämistä ja maalaamista. Tai he käyvät perheenä viikoittain uimahallissa, ulkoilemassa tai viettävät peli- tai leffailtaa. Mutta koska hän ei käy maksullisessa, ohjatussa harrastuksessa, hän kokee, ettei hän harrasta mitään. Kaikilla ei tietenkään ole myös tasavertaisia mahdollisuuksia harrastaa: etäisyydet voivat olla tosi pitkiä, lukukausi- tai varustemaksut päätä huimaavia ja perhekalenteri muutenkin pursuava.

Monien asiantuntijoiden kanta onkin, että harrastusten suorittamisen sijaan tärkeämpää olisi, että lapsella on tarpeeksi aikaa mielikuvitusta kehittävälle joutenololle (myös ”Mulla on tylsää!”-fiilikselle) sekä vapaalle touhuamiselle, leikille ja liikunnalle. Myös päivittäiset kiireettömät kohtaamiset ja yhdessäolon hetket vanhempiensa kanssa ovat lapselle korvaamattoman tärkeitä.

Niin. Loppujen lopuksi syvällä sydämessäni toivon, että tyttäreni vastaisivat tämänkaltaisesti harrastuskysymyksiin vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Toivon, että heillä silloin on ehkä myös ohjattuja harrastuksia, jos he niistä nauttivat. Mutta ennen kaikkea toivon, että he osaavat nauttia arjen pienistä iloista, eläinten silittämisestä ja takkatulesta. Toivon, että he vielä silloinkin viettävät kanssamme leppoisia koti-iltoja, lähtevät kanssamme perheretkille ja käpertyvät kainalooni kertomaan kuulumisiaan. Toivon, että he – ja myös me vanhemmat - harrastamme pieniä hyviä hetkiä arjessa.

 

Lue lisää lapsen harrastamisesta:

-Lapsen oma liikuntaharrastus

-Liikkujatyypit – tunnistatko oman liikkujatyyppisi?

-Talvileikit ja eväsretki