Lapsen ylipainosta ammattilaisena
Lapsen ylipaino on herkkä aihe myös ammattilaiselle. Oma terveydenhoitaja-tieni on ollut täynnä oppimista, kompurointia ja onnistumisia. Aina on hyvä hetki miettiä, miten voisin kehittyä ammatissani.

Lapsen ylipaino on koskettanut itseäni ammatillisesti parikymmentä vuotta. Neuvolatyötä tehdessäni koin suurta epävarmuutta ylipainoisen lapsen vanhempia kohdatessani. Mielestäni olin kaikkea muuta kuin syyllistävä, mutta silti välillä tuli tunne, että vanhempien ja minun väliin nousi lasiseinä, joka esti aidon dialogin. Vanhemmat vastasivat vältellen ja pyrkien vastaamaan, kuten pitäisi; syömme terveellisesti, liikumme, kaikki hyvin. Joskus huomasin vanhempien myös loukkaantuvan, pahastuvan. Ne olivat itselleni rankkoja hetkiä, koska koin välttäväni viimeiseen asti syyllistämistä ja olevani kannustava ja aidosti välittävä. Toisaalta kamppailin myös sen ristiriidan kanssa, että asia on tärkeä ja lapsen ylipainon kanssa kamppailevaa perhettä on autettava, keinolla millä hyvänsä.

Näistä kokemuksista ja avuttomuuden tunteesta itselleni jäi vahva halu kehittyä terveydenhoitajana, ja erityisesti löytää keinoja tehdä ohjaustyötä ”oikein”. Mutta olenko edelleenkään asiassa yhtään viisaampi, osaisinko vieläkään asetella sanani oikein, jotta apu menisi perille ja lähettämäni viesti menisi perheille kuten tarkoitettu. Siihen en osaa vastata, mutta olen koonnut tähän asioita, joita ehkä itse tekisin toisin, jos nyt palaisin neuvolatyöhön.

  • Jokaisella vanhemmalla on tarve tuntea itsensä onnistuneeksi vanhemmaksi

Haastattelimme ylipainoisten lasten vanhempia ja siellä kantava teema oli vanhempien kokema syyllisyys, jota he eivät mielellään nosta esille. Äitinä osaan mennä tähän tunteeseen täysin. Vanhemmuutta meistä jokainen toteuttaa omalla tavallaan, mutta meillä kaikilla on asioita, jotka eivät suju niin hyvin kuin toivomme. Kun käsitellään teemaa, joka helposti nostaa vanhemman omaa syyllisyyden tunnetta, on erityisen tärkeää ensin viestiä perheelle, että he ovat vanhempina riittävän hyviä ja monessa jo onnistuneita. Nuorena innokkaana terveydenhoitajana ajattelin olevani paras auttaja, kun tuen perhettä antamalla heille hyvää tarkoittavia ohjeita, miten parantaa perheen elintapoja. Nyt osaan nähdä, että hyvää tarkoittavat ohjeeni on vastaanottaja voinut kokea arvosteluksi, erityisesti jos asiaan liittyy jo valmiiksi huono omatunto. Näissä tilanteissa olisi ollut järkevää ensin vahvistaa perheen kanssa asioita, joihin he ovat tyytyväisiä ja jotka jo sujuvat ja näin viestittää perheelle vanhemmuuden onnistumista.

  • Kokonaisuus ratkaisee

Monen asian voi perhe tehdä erilailla ja lopputulos on kuitenkin onnistunut. Perhe voi ja haluaa tehdä myös omia valintojaan ja niitä kunnioittamalla löydetään myös asiat, mihin voidaan perheen kanssa yhdessä vaikuttaa. Itselläni on aina ollut ja edelleen on vahva luottamus tutkimustietoon ja niiden perusteella tuotettuihin suosituksiin. Vuosien myötä olen oppinut näkemään asioissa enemmän värisävyjä ja kunnioittamaan paremmin perheen valintoja. Tarve ei enää ole itselläni osoittaa olevani oikeassa ja omaavani sen oikean tiedon. Perheen omakokemus on joka tapauksessa vahvempi kuin yksikään tieteellinen viite, minkä voin tarjota. Tietenkin tiedolle on paikkansa ja sitä edelleen kannattaa tarjota. Neuvola on tärkeä paikka saada tietoa ja tukea elintapoihinsa, mutta perhe osaa itse parhaiten kertoa, mihin ja koska he tietoa toivovat.

  • Joskus on parempi olla neuvomatta

Tämä se vasta vaikeaa onkin tällaiselle terveydenhoitaja-sielulle. Teen edelleen aika ajoin asiakastyötä ja isoin haaste itselleni on pysyä hiljaa ja kuunnella, mitä asiakas tarvitsee. Niin kovin mielelläni kun edelleen tyrkyttäisin niitä hyviä neuvoja, miten liikkua enemmän tai syödä terveellisemmin (ja osaan sen aika hyvin myös kotona ). Olen oppinut armollisemmaksi myös itseäni kohtaan. Onnistunut ohjaustilanne ei edellytä, että pääsemme luomaan tavoitteen tai tekemään konkreettisen muutoksen. Onnistunut ohjaus lähtee siitä, että asiakas kokee tulleensa kuulluksi ja ennen kaikkea kokee, että hänen tunne siitä, että hän osaa ja pystyy on kasvanut. Joskus se tarkoittaa sitä, että aidosti pysähtyy tukemaan tätä prosessia eikä neuvo yhtään.

 

Kun seuraan taaksepäin ammatillisuuteni kehittymistä ja sen muuttumista, voin hyvin ymmärtää miksi jo yläkoulussa joku oli kirjoittanut minusta seuraavan kuvauksen kaverikirjaan: ”auttaa aina muita, vaikkei aina tarviskaan.” Tämän saman auttamishalun tunnistan itsessäni edelleen asiakastyössä, mutta toivottavasti osaan sitä edes hieman paremmin kohdistaa perheen ja tilanteen mukaan. Tärkeintä kohtaamisessa ei ole saada tyydyttää omaa auttamisentarvettani.

Tsemppiä ja rohkeutta kaikille meille, joita lapsen ylipaino tavalla tai toisella koskettaa. Tärkeintä ei ole löytää syitä ja selityksiä ylipainon syntymiseen, vaan huomata ne onnistuneet valinnat, joiden varaan voimme rakentaa uutta, sekä työntekijöinä, että vanhempina.