Terhi
Lasten kanssa keittiössä – kestääkö äidin hermot?

Viikonloppuna kutsuimme appivanhemmat meille syömään. Minä huolehdin salaatin teosta, vanhempi poika teki ruuan ja nuorempi jälkiruuan. Eikös kuulostakin idylliseltä, melkein saisi hienon facebook-päivityksen kuvien kera tästä.  Mutta tie tähän tilanteeseen on ollut kivinen, täynnä tuskastumista ja huonoa omaatuntoa.

Tiedän, että ota lapsi mukaan ruuanlaittoon, niin oppivat syömään monipuolisemmin. Tiedän, että se on kiva yhteinen puuha, jossa siirretään ruokakulttuuria lapsillemme. Kyllä, kyllä, mutta itselleni se on enimmäkseen ollut harvinaista ”silmänlumetta”, ja vaikka touhusta olenkin ehkä joskus nauttinut, niin päällimmäisenä on ollut tunne olla hermostumatta ja yritys pysyä hiljaa.Mutta kun se vaan on ollut niin ärsyttävää, kun asiat eivät menneet niin kuin minä halusin. Ja se sotku, sitä riitti muutenkin, niin oliko pakko vielä ymmärtäväisesti suhtautua siihen, että sotkua oli puolet enemmän ”yhteisen kivan puuhastelun” jälkeen. Tykkään tehdä paljonkin asioita lasteni kanssa, mutta ruuanlaitto ei ole vaan kuulunut niihin, vaikka kuinka itse olen yrittänyt pidentää pinnaa ja suhtautua oikein.

Nyt kun lapset ovat saavuttaneet ihanan murrosiän, niin minusta on mukava huomata, että vihdoin olemme löytäneet tavan tehdä keittiössä töitä yhdessä. Poikien keittiöinnosta en tosin voi itseäni kiittää, vaan suuri kiitos kuuluu yläasteen kotitalousopetukselle. Mutta miten on saatu käännettyä oma ärsytyskynnykseni niin, että kestän sitä yhteistä kokkaamista? Omasta neuroottisuudestani on tullut se puuttuva hauskuus-tekijä touhuumme. Pojat osaavat ottaa siitä kaiken ilon irti. Omenapiirakkaan laitetaan vaivihkaa muutama omenanlohko hieman vinoon (voi että se on ärsyttävää, kun ne kuuluu olla suorassa). Tai se, kun jauhoja tippuu vadin yli, niin raivostuttavaa, mutta uskomattoman paljon helpottaa, kun ei enää tarvitse pidätellä ärsytystään ja yrittää pitää kestohymyä kasvoilla ja todeta ”ei se mitään”. Nyt saan vapaasti sanoa, että ärsyttää ja pojat toteaa tyynesti, ”voi, voi, yritä kestää”. Ja pojilla on ihan oma hauskuutensa, kun jotain menee pieleen ja innolla seuraavat ilmeitäni. Ihana olla ärsyyntynyt, ja nauraa sille omituisuudelleni muiden kanssa.

Mutta omenapiirakan päälle laitettavaa kanelia en ole vielä antanut muiden tehtäväksi – sitä kun pitää olla ihan oikea määrä oikeissa paikoissa. Eli tämä ehkä lohdutuksena kaikille muillekin ”omituisille”. Kaikki jutut, vaikka ne olisi kuinka hyviä, ei vaan aina sovi omaan luonteeseen. Peli ei välttämättä ole menetetty, vaikka yhteisiä keittiökokemuksia ei kertyisikään. Mutta onpahan yksi asia vähemmän stressattavana äitiydessä, kun antaa oman neuroottisuuden kukkia ja sille nauraa koko porukka :D