KATI
Pitäiskö sittenkin mennä autolla?

Pidän pyöräilystä. Se on helppo ja mukava tapa liikkua paikasta toiseen, kun välimatka on siihen sopiva. 5-vuotias lapsemmekin polkee mielellään (ainakin hyvinä päivinä) päiväkotimatkansa. Perheessämme on polkupyöriä enemmän kuin perheenjäseniä, vaikka fanaattisia pyöräilijöitä emme olekaan. Tai ainakaan minä en enää kuvittele olevani.

Ajatuksen tasolla pyörällä lähteminenkin on helppoa, avaat lukon ja lähdet polkemaan... mutta sattuneesta syystä meidän perheessä se on joskus aavistuksen vaikeampaa.

Vielä 8 vuotta sitten luulin olevani se vauhdikas pyöräilijä ja hankin itselleni pyörän siihen tarpeeseen. Viime kevään ja kesän olen harmitellut, kun pyörääni ei saa etukoria, tavarateline puuttuu ja lokaritkin olisi syyssateilla kivat. Olen vihdoin myöntänyt olevani hyötypyöräilijä paikasta toiseen, jonka pitää saada tavarat mukaan. Päätin yrittää tuunata pyörääni nykyisiä tarpeita vastaavaksi.

Lauantaina lähdimmekin koko perheen voimin ostamaan lokareita. Päätimme mennä pyörillä, koska näin on sovituskappale mukana, matka oli sopiva lapsenkin pyöräillä, aurinko paistaa ja pistetään vielä pyöräperäkärry perään, niin käydään matkalla kaupassa. Oikein mallikelpoinen suunnitelma.

Tuumasta toimeen. Puetaan kaikille ulkoiluvaatteet päälle. Mies aloittaa varaston tyhjentämisen: oma pyörä, lapsen pyörä, peräkärry (ja sen kokoaminen), lukot mukaan ja sitten se vaimon pyörä. Siinä jossain peräkärryn kokoamisen tietämillä taivaalta alkaa tulla vettä kuin saavista. Lapsi takaisin sisällä vaatteiden vaihtoon. Sitten huomataan, että minun pyörästäni on kumi puhki. Ei kun vaihtamaan sisäkumia. Seuraavaksi loppuu 5-vuotiaan kärsivällisyys ”Mä en jaksa pyöräillä! Mä en jaksa odottaa! Mulla on tylsää!”.

Seisomme kaikki ahtautuneena ulkovarastossamme, yksi kiljuen tylsyyttään, toinen vaihtaa sisäkumia ja minä alan antaa mielihalulleni 5-vuotiaan tavoin valtaa ”Pitäiskö sittenkin mennä autolla?”. Oltaisiin jo perillä, ei kastuisi sateessa ja lapsikin kiljuisi vähemmän. Rehellisesti myönnän, että jos ei juuri minun pyörääni olisi pitänyt polkea paikan päälle, olisin tässä kohtaa ehdottanut tätä vaihtoehtoa. Sen verran mukavuudenhaluinen olen.

Onneksi maltoin odottaa 10 minuuttia ja kuunnella kitinää. Sisäkumi vaihdettiin, sade loppui ja päästiin matkaan. Lapsi jaksoi pyöräillä tosi reippaasti, aurinko paistoi jälleen. Paluumatkalla käytiin yhteisellä lounaalla ravintolassa ja päivän lihaskuntotreenikin tuli tehtyä, kun veti peräkärryllä ruokatavarat kotiin. Retki oli oikein onnistunut:) Mukavuudenhalun vastustaminen tuotti tällä kertaa roppakaupalla mielihyvää.

ps. Lokareita ei löytynyt, tavaratelineellekään ei ole kiinnikkeitä. Syntyi myyntipäätös, minun ja pyöräni tarpeet eivät enää kohtaa. Päivän päätteeksi tuunattiin pyörä kuntoon ja myynti-ilmoitus nettiin.