Mirjami Antola
Miten minusta tuli urheilullinen

Ensi syksynä starttaa viides vuoteni liikuntalääketieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa.

Opiskelu liikunnan kampuksella, tässä Suomen liikunta-osaajien kehdossa on saanut minut usein pohtimaan oman liikuntainnostukseni alkua ja kehitystä. Ensimmäinen elävä muistoni liittyy siihen, kun olin usein mukana seuraamassa veljen jalkapalloharjoituksia ja vietin aikaa saman koulun leikkipaikalla. Muistan elävästi sen hetken, kun seisoin ylhäällä leikkitelineessä, katselin kentällä käynnissä ollutta peliä ja totesin, että minäkin haluan pelata. Ja niin sitten hiukan myöhemmin pääsin pelaamaan, pieneen nappulajengiin. Alkoi taival, jonka seurauksena rakastuin jalkapalloon (ja pallopeleihin yleensä). Vaikka täytyy kyllä myöntää, että ensimmäiset vuodet olin todella arka, pelkäsin vähän palloa, ja myös sitä kovaa vastuuta, joka pallon käsittelyyn liittyi varsin poikavoittoisessa joukkueessa. Mutta siitä se kehitys pikkuhiljaa alkoi.

Olin kymmenvuotias, kun aloitin jalkapallon. Rakkauteni liikuntaan alkoi kuitenkin jo paljon aiemmin. Olen maalta kotoisin, ja meillä leikkikenttänä oli koko pihapiiri, tai oikeastaan koko kylä, peltoineen ja metsineen. Ja hatunnosto vanhemmille, saimme aika vapaasti leikkiä pihamaalla, ja pitkin peltoja. Talvella rakennettiin lumilinnoja ja laskettiin mäkeä, isoveli rakensi trukkilavoista hyppyreitä, vakoiltiin ja kujeiltiin. Keväällä paras juttu oli erilaiset kura-/ojankaivuuleikit, joita leikittiin antaumuksella ja vaatteet kurassa. Ja kesällä, vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ulkona voi tehdä! Olen elämässäni rakentanut niin monta majaa, että en varmaan pystyisi niitä laskemaan, vaikka haluaisin. Rakastin puihin kiipeilyä, ja sisarusten kanssa meillä oli erilaisia, erittäin mielikuvituksellisia, leikkejä eri puissa. Yhdessä mäntysaarekkeessa jokaisella oli oma lintu (valtava männynoksa), jolla liihuteltiin ylös alas. Veljeni (nykyisin rakennusinsinööri) rakensi jo pikkupoikana majan, joka sitten sai erilaisia lisäkerroksia ja –siipiä eri kesinä. Se oli yhteinen vakoiluleikin päämaja.

Kylän sählyyn menin pikkuveljen perässä, tungin mukaan veljien leikkisotiin ja muistan olleeni mukana myös kylän poikien pipolätkäpeleissä, tietysti veljien mukana. Koen, että vaikka mikään näistä ei ollut ohjattua harrastamista, omaksuin varsin monipuolisia liikunta-taitoja jo varhain lapsuudessa. En silloin osannut edes ajatella, että nyt mennään liikkumaan vaan tämä kaikki oli meille ajanvietettä, leikkiä ja peliä, yksin tai yhdessä.

Välillä kuitenkin haikailen, olisiko jalkapallosta voinut tulla minulle isompikin harrastus. Olen usein pohtinut, mihin omat lahjat, fysiikka ja taidot olisivat riittäneet, jos olisin aloittanut aiemmin tai olisi ollut mahdollisuuksia panostaa enemmän. Olisinko menestynyt, jos lähellä olisi ollut kavereita, joiden kanssa höntsätä? Entä jos meillä olisi ollut ammattitaitoinen valmentaja silloin kriittisimmässä vaiheessa? Jahkailla voi toki aina, mutta eikö menestystä tärkeämpää ole se, että löysin aidon innostuksen liikuntaa ja liikkumista kohtaan?

Nautin aktiivisesta elämäntavasta, jossa nykyisen päälajini futsalin oheen mahtuu monenlaista muutakin, lajikokeiluja ja random –treenejä. Opiskeluaikana olemme käyneet ystäväni kanssa jenkkifutiksen, lacrossen, ultimaten ja sulkapallon alkeiskursseilla, harrastaneet crossfittiä, ja käyneet muun muassa boulderoimassa, melomassa ja salsatunnilla. Australiassa vaihdossa ollessa pelasin sisäjalkapalloa ja aussifutista, ja se oli parasta ikinä. Uskon että uskallus ja kipinä lähteä kokeilemaan uusia juttuja juurtaa vahvasti siitä, että olen lapsuudessa liikkunut (vai leikkinyt) varsin monipuolisesti.

Olen ikionnellinen siitä, että minulla oli lapsena jalkapallo –harrastus. Se tarjosi kaltaiselleni ujolle lapselle valtavasti: innostusta, mahdollisuuden nähdä muita saman ikäisiä, kehittyä ja oppia uutta: teknisiä taitoja, mutta myös joukkueessa toimimista, vastuun ottamista, säännöllisyyttä ja määrätietoisuutta. Vähintään yhtä kiitollinen olen kuitenkin siitä, että sain lapsena liikkua, temmeltää ja touhuta niin vapaasti. En tiedä miten äitini on jaksanut pyykätä minun ja sisarusteni lukuisat kuraiset vaatteet, mutta uskon että niillä on ollut suuri merkitys sille, että innostuin liikunnasta. Lapsuudessa on rakennettu hyvä pohja, jonka päälle on voinut vuosien varrella rakentaa, uusia liikuntataitoja ja kokemuksia. Nyt myös tulevaa ammattiani.